En varmasti lähe tonne tuuleen tarpomaan pidempää lenkkiä. Käytiin vähän lyhkäsemmällä ja tehään illalla vielä toinen tavisiltakusetusta vähän pidempi. Sit vaan kynnenleikkuuta ja puruluuta. Pitäs noita huopatossuja vähän trimmailla, kun Pommille alko eilen lenkillä jäämään jääpaloja varvasväleihin. Sillä on muutenkin sellaset puskat varpaiden välissä, että kun ne kastuu, niin kuivuminen kestää kauan ja varpaat hautuu turhaan. Onneks ei oo mihkään hotspottiin taipumusta. Miinan varvastursakkeet puolestaan peittää turhan hyvin sen kynnet, jotka oli taas edestä karmeen pitkät. Miten voikin blondin blondit kynnet kasvaa tuplateholla Pommin mustiin "nastoihin" verrattuna??

Pommin karva alkaa olemaan vähän paremmassa kunnossa jo. Tekis mieli kehua tota Megadermiä, mutta ohan se otettava huomioon myös tuoreempi sapuska ja parit perusteelliset harjaukset. Nutrolinia ostan kokeeksi pullon, kun nykynen tökötti loppuu. Sitä taitaa saada agiseuran kautta tilattua niin, että seurakin hyötyy. Ja agista tulikin mieleen, että pääsisköhän jo tällä viikolla pitkästä aikaa treeneihinkin. Mun selkävika paikallistettiin lääkärillä si-nivelen yläosaan, eikä kyseessä siis ollut epäilemäni välilevyvaiva. Kipulääkkeillä saatiin lukon tynkä auki ja nyt sit pitäisi saada selälle liikuntaa. Mahtaako agin tuoma hötkyily olla sopivaa?

Jes, tänään sateli taas sen verran lunta, ettei tarvi säkkipimeessä käydä koirien kanssa lenkillä. Pimeessä on kyllä se hyvä puoli, et jos mettään asti uskaltaa tällä nilkalla kompuroida, niin ei juurikaan oo pelkoo muista koirista. Pimeimpinä iltoina ollaan kyllä talsittu ihan suosiolla jommalle kummalle lähistön purtsille, jotka on valaistuja. Niillä tosin on usein sen verran muutakin porukkaa, että Miina joutuu kulkemaan flexissä, joskus harvoin Pommikin.

Pitkä näyttelypäivä näkyi Miinassa eilen sen verran, että se köllötti koko illan ihan tyytyväisenä sohvalla. Jäätiin Miinan kanssa hoffikehän jälkeen jännittämään handlerimme oman otuksen esiintymistä. 10-kuinen maremmano Fredi palkitsi odotuksen ollen komeasti roppi. Pitihän se jäädä sitten kyttäämään ryhmääkin, vaikkei sieltä enää odotuksia ollutkaan. Miinan mielestä Fredin kanssa oli mukava nuhjata, kunhan nulikalle oli ensin näytetty kaapin paikka. Pitkästä aikaa sopivan kokoinen kumppani, eikä tämä kaveri turhia itkenyt! Harva koira jaksaa yhtä tyynesti kannatella 27-kiloista hovawarttia korvassaan, kuin Fredi. Mielenkiintoinen eläin kertakaikkiaan. Kiitokset ja onnittelut vielä kerran Tiinan & Kimin handleripalvelulle, B-oikeudet oli iloinen yllätys!

Menestys jäi suht' vaatimattomaksi. Vaatimattomia ovat olleet viikonlopun yöunetkin Tallinnan reissun takia. La-su välisenä yönä kotiuduin ja aamulla kasilta treffasin Miinan Keravan juna-asemalla, jonne Satu ja Ruusunen sen ystävällisesti kuskas. Vähän oli himasta yksin lähtiessä sellanen olo, että jotain puuttuu.

Pommi ja Miina olivat siis Satulla hoidossa meidän reissun ajan, mutta ihan ilman koiran kosketusta ei tarvinnut Tallinnan matkalla olla, joskaan tällästä kokemusta harva kaipaa... Tulin Tallinnasta yksin koiranäyttelyn takia, muun porukan jäädessä jatkamaan anopin synttäreitä. Matkatavaroita mulla ei ollut yhtään, ei pienintäkään nyssäkkää. Tallinnan terminaalissa ehin nykäsemään yhen pissen, ennen kuin laivaan pääsi. Toisessa kädessä mulla oli maihinnousukortti ja toisessa pipo + lapaset, kun lampsin käytävää pitkin potskiin. Vastaan seilasi hetken päästä irrallaan flätin näkönen koira, joka lähti seuraamaan mun lapasia. Jatkoin muutaman metrin matkaa koiran kulkiessa mukana nenä kiinni mun lapasissa. Pysähdyin pällistelemään ympärilleni, josko joku tulisi pyytämään a) koiran pois tai b) mut tarkastukseen tai jotain. No nuori siviilipukunen sälli koiran sitten huusikin pois noteeraamatta mua mitenkään, joten pääsin jatkamaan matkaa.

Käytävä teki mutkan ja mutkan takana istui seinustan jakkaralla seuraava tullityöläinen, jolla lapukan olonen otus tällä kertaa hihnassa. Jatkoin kävelyä kurssiani muuttamatta keskellä väylää ja kuin liimattuna singahtaa tämä otus nuuhkimaan mun lapasia.  What a fuck -ilme naamalla käännyin koiraa pitelevän mamman puoleen ja tämä vain vetää koiran pois ja huitoo jatkamaan matkaa. Tässä vaiheessa luonnollisesti alkoi pohdituttaa Viron tullin koirien koulutustaso ja se, että mikä niissä mun tumpuissa mahtoi koiria kiinnostaa? Jos kaks koiraa "merkkaa" mun tumput, niin miksei niiden ohjaajia kiinnosta? Vai onko niillä joku tietty ilmaisu kiellettyjä aineita varten?

Tylsän parituntisen aikana, jonka Star Suomeen seilaa, ehdin ottamaan muutaman lonkeron ja jatkaa lapas-mysteerin pohdintaa. Lapasethan ovat viime aikoina olleet ahkerasti omien koirien suussa, kun ne aina lenkin päätteeks "varastaa" multa tumput kädestä ja kirmaavat sen jälkeen loppumetrit kotipihaan saaliidensa kanssa. Hovawartin kuolaaman villalapasen tuoksun erottaminen tuskin kuitenkaan kuuluu virkakoirien opetussuunnitelmaan...

Eikä siinä vielä kaikki! Länsisataman lauantai-illassa päivystänyt labradori toivotti mut tuttavallisesti tervetulleeksi takasin Suomeen. Nyt osasin jo koiran kauempaa nähdessäni katella sen liikkeitä, vaikkakaan en uskonut suomalaisen koiran syyllistyvän samanlaiseen karkeaan virhearviointiin, kuin kolleegansa etelänaapurista. Niin siinä kuitenkin kävi. Olin jo melkein ohittanut koiran, kun se selvästi bongas mut. Tätä koiraa tosin kiinnosti lapasten sijaan mun farkut. Tälläkään kertaa mä en kiinnostanut kaksjalkasta tullihenkilökuntaa "joo jatka vaan matkaa" -kommenttia enempää. Käyttääkö tulli oikeesti tavallisia turreja pelotteena laittomuuksia suunnitteleville? Eihän tässä muuten oo mitään järkee...

Mut joo oltiin siis näyttelyssä aamulla. Hoffeja oli hikisesti paikalla, vajaa tusina. Tuomarina oli uusi(?) Taija Salmi-Aalto, jonka mielestä Miina on liian laiha. Ohan se vähän hoikka, mutta mielummin hoikka, kuin läski. Oli liikkeissäkin tänään sanomista. Talven laiskottelu (ja pitkät etukynnet) näkyy liikkeissä aika selkeesti. Muuten ihan mukava arvostelu, lisään sen tonne Miinan sivulle tuloksiin piakkoin. Tulos oli siis tänään EH3. Neljä muuta tänään esiintynyttä narttua sai erin, joten Miina oli siis päivän rumin hoffinarttu ;). 

Tosin mulla, eikä onneksi koirilla. Sama vanha välilevy siellä kiukuttelee taas. Maanantaina pitää kipasta työterveyslääkärille, jos ei olo helpotu. Tää päivä on mennyt lähinnä sohvalla selällään maatessa jumppapallo pohkeiden alla kipulääkkeiden voimalla. Koiria ei ole juurikaan lenkitetty, kun täytyy keskittyä jokaiseen omaan askeleeseen. Lyhkäsiä kävelyitä ollaan tehty lähimetässä, jossa koirat voi kulkea vapaana. Onneks kummallakin kestää kuuppa muutaman toimettoman päivän ihan hyvin. Pientä aktiviteettia on tarjottu, Pommille nenänkäyttöä nakkipiilolla ja Miinalle mm. kaukokäskyjä yms helposti toteutettavaa.

Käytiin me tossa viikolla, ennen kuin selkä prakas, ottamassa pikkuset tokoilut Heurekan parkkiksella Pihlan & Vinkan ja Lauran & Pertin kanssa. Kummallakin omalla hurtalla oli enemmän intoa, kuin järkeä, mutta en jaksanut puuttua esim. Miinan pomppuihin seuraamisessa. Pommin kohelluksella ei ole mitään väliä edes enää. Tehköön mitä huvittaa, on se melkein 10-vuotiaana sen jo ansainnut. Pääasia, että on hauskaa. Miinalle pitäs opettaa tokon avoimen luokan luoksetulo ja treenata kaukoja häiriön alla. Avon hyppy vaatii myös hinkkausta, vaikka nyt treeneissä oikea asento esteen takana löytyikin heti. Sit voikin jo katella josko johonkin kisaan mahtuis.

Pommin karvanlähtö alkaa olemaan pääasiassa ohi. Sen karva on kyllä aika omituista varsinkin takaosassa ja etenkin persuksen päällä. Iho näyttää kuitenkin hyvältä, ehkä aavistuksen kuivan oloinen alaselästä, jossa karva tuntuu ihmeen rasvaselta. Koirat on mun laiskuuden ja kaikenmaailman kissanristiäisten aiheuttamien kiireiden takia syöneet loppusyksystä asti lähinnä nappulaa, joten sillä saattaa olla vaikutusta vanhuksen karvaan. Nyt on taas hankittu pakkaseen jauhettuja siipiä ja lihoja puuroa varten, joten tutkaillaan josko tilanne vaikkapa tästä muuttuisi. Hankin Pommille myös pullollisen Megadermiä, josta on hyviä kokemuksia kilpparin diagnosoinnin jälkeen. 

Palataan asiaan viimeistään viikon päästä sunnuntaina, kun ollaan kotiuduttu Miinan kanssa Lahden näyttelystä.

Sillä lailla se loppuvuosi sitten meni hujauksessa. Mitään ei olla koirien kanssa oikeestaan tehty, no Miina pääsi vähän agilitaamaan ja Messarin Voittaja-näyttelyyn rotukopille mannekiiniks kumpanakin päivänä. Pommi piti kans ottaa malliks, mut eihän vanhuksella ollu rokotukset kohdillaan. Pitäs viedä se keväämmällä 10-vee-tarkastukseen, jospa sillon sitten. Pirtee se on edelleen ikäsekseen, samalla lenkillä käy kummatkin koirat. Miina tosin vetää itekseen extraa lenkin aikana.

On Pommi selkeesti tullu kankeemmaks ja muutenkin vauhti on hidastunut, mutta mistään se ei onneks oo mitenkään kipee. Eturauhasta epäilin tossa ennen joulua ja käytiin kusinäytteen kanssa tohtorilla. Rauhanen on tällä kertaa kondiksessa ja näyte puhdas, mutta selkä oli jumissa. Syynä tähän mahdollisesti hoitopaikan portaat. Me kun karattiin Kallen kanssa Lontooseen itsenäisyyspäivän viettoon ja koirat majailivat Satulla melkein viikon. Siellä on kipitettävä portaita mennen tullen, eikä niitä voi vanha ukko tietenkään hissukseen mennä, kun ois pysyttävä Miinan vauhdissa... Kipulääkkeillä, hissuttelulla ja varovaisella venyttelyllä jumit ovat historiaa. Pommin ruokavalioon on loopuvuoden aikana lisätty pysyvästi MSM:llä varustettu nivelmömmö ja B-vitamiini liuoksena. Nyt pitäs antaa sille kuuri jotain turkkitököttiäkin, kun sillä on vielä vähän karvanvaihto kesken ja iho taas vähän kuivempi. Pari muovikassillista siitä on nyt lähtenyt pohjavillaa. Miinan karvanlähtö sen sijaan ajottui sen sterilisaatio-saikun aikaan ja oli yllättävän lyhytkestoinen. Uutta karvaa on puskenut jo jonkun aikaa ja onkin jännä nähä millasen lisän leikkaus tuo sen muutenkin muhkeaan turkkiin...

Sellasta, jos koittas vähän ahkerampi olla tän plokin kanssa tänä vuonna. En kyllä lupaa mitään...

Kuukausi vaihtui ja pimeys jatkuu. On niin pimeetä, etten nää ees kirjottaa blogia, joten ei tänne varmaan kannata kauheen usein vaivautua uusien tekstien toiveessa. Ehkä sitten jaksan raportoida, jos jotain mainitsemisen arvosta tapahtuu.

Nyt on tapahtunut sen verran, että Pommi on kotiutunut. Miina ilahtui isänsä paluusta niin paljon, että veti kolme rundia häntä tötteröllä talon ympäri. Ite olin melkein unohtanut, millasta on elää ajatuksia lukevan, vanhan ja viisaan otuksen kanssa. Vähän ukko on lihonut, vaikkakin myös karva hämää paljon. Pulskistuminen ei oo mikään ihme näillä Pommin hoitoreissuilla, sillä kun on suhteellisen vakuuttava ilme, joka kertoo nälkiintyneen rakki-paran kalvavasta nälästä. Ilme yleensä riittää suurimmalle osalle, mutta esim. mummolassa joutuu joskus jopa haukkumaan jääkaapilla, jos siellä ei heti ymmärretä makkaran tarvetta!

Sellasta. Miina voi hyvin, mutta pidempää metsälenkkiä irrallaan ei olla vielä tehty. Aamulenkin se juoksee taas vapaana, eikä taida ensimmäistäkään kävelyaskelta sen aikana ottaa. Tän perjantain agitreenit jää vielä väliin, mutta ens viikolla ois tarkotus olla taas menossa mukana. Jospa sitten viimeistään silloin seuraavaksi jotain turinaa. Katellaan.

Ja ihan tohtorin ottamana! Oisin voinut ne itekin poistaa, kuten kaikki omatkin tikit, mutta poisto sisältyi hintaan. Itseasiassa tohtorille mentiin siksi, että otettiin rokotukset niskaan, kun ne ois menny ens kuun lopussa vanhaks. Näin säästettiin sentään käyntimaksu. Miina oli edelleen punkemassa täysillä eläinlääkärin ovesta sisään, ei paljoa haitannut vaikka viimeks sieltä könyttiin ulos tuhannen pöllyssä ja ilman lisääntymisvärkkejä. Tikkien poisto kävi näpsäkästi, Miina kyljellen pötköttelemään ja nips naps. Ei tarvittu rauhottavia, kuonokoppaa tai apulaista. Sitten nätisti rokotukset niskaan ja namia kerjäämään tohtorilta. Kyllä voi eläinlääkärissä olla mukavaa! 

Nyt alkaa taas löytymään vauhtia ulkonakin. Aamulenkille voidaan jo mennä koira irrallaan. Pikkusen oli alkuun vaikeuksia ton hätä-kakkosen kanssa, johtuen ilmeisesti vatsalihaksista ja tän takia meille suositeltiinkin vielä parin viikon taukoa agilitystä. Muuten ei kyllä mitään pahaa sanottavaa toistaiseksi koko sterilisaatiosta. Se eka vuorokausi nyt oli surkee, kun koira oli kipeä, eikä juuri mitään voinut tehdä auttaakseen. Joillain on käynyt vahinkoja ton sisäsiisteyden kanssa kuulemma ekoina päivinä leikkauksen jälkeen, mutta meillä ei ainakaan niistä ongelmista näkynyt vilaustakaan. Toivottavasti noi pidätysvaivat pysyy jatkossakin poissa. Ohan ne hoidettavissa äärimmäisen kätevästi lääkityksellä, mutta tuokin lääkitys on tänä päivänä douppinkia...

Tähän loppuun suuret kiitokset kaikille operaatio sterilisaatiossa mukana eläneille sekä hämmästyttävän lukuisalle joukolle noista BH-onnitteluista! 

Miinan toipuminen etenee hyvin, mutta ettei menis liian hyvin, niin mokasin ite varmuuden vuoksi eilen... Käytiin pissalla lähimetässä vähän ennen ysiä illalla. Sää oli karsee, joten Miinalla oli tuulen- ja vedenpitävä takki haavaa suojaamassa. Sisälle kun päästiin, niin riisuin ulkotakin ja jätin Miinan hetkeksi kuistille kuivattelemaan varpaitaan. Se ei ollut siihen mennessä osoittanut minkäänlaista kiinnostusta haavaa kohtaan, joten aattelin sen odottelevan nätisti ilman "sisäpaitaa" sen hetken, kun kävisin laittamassa Teemun hammaspesun kautta sänkyyn ja kurkkaisin lätkäkierroksen tulokset.

Miina kuitenkin huomasi tilaisuutensa tulleen ja kun se kuistilta päästettiin pois alle 10 minuutin odottelun jälkeen, niin lattialle jäi pieniä punaisia tippoja. Miina oli ehtinyt tässä ajassa tehokkaasti poistaa yli puolet haavan tikeistä. Aika huolellista jälkeä se oli tehnyt, haava oli kiinni, mutta tikkien jättämistä reijistä tihkui verensekaista nestettä. Vaaleissa mahakarvoissa jälki näytti paljon pahemmalta, kuin se olikaan. Ei muuta kuin Teemu mummolaan ja puhelimella jonottamaan päivystävälle lääkärille. Hetken jonottamisen jälkeen saatiin lääkäri kiinni ja ensiaputeippauksen jälkeen lähettiin ajelemaan entistä surkeammassa säässä kohti Pakkalaa.

Tohtorilla jouduttiin odottelemaan tunnin verran. Siinä ajassa iloinen ja pirteä Miina ehti hurmaamaan kissansa kanssa lekurilla asioineen vanhemman pariskunnan täysin periaatteella jos et rapsuta, niin tulen syliin! 

Lopulta päästiin tapaamaan tohtoria, joka totesi seuraavaa: "Steriloitu 4 pv sitten, Järsinyt ihotikit lähes koko haavan alueelta pois. Yleistila ok. Tihkunut verensekaista nestettä. Haavan reunat kiinni. Ei turvotusta tai märkäistä eritettä.". Koska Miina oli päässyt nuolemaan haavaa, niin sitä ei haluttu liimata, ettei mahdolliset pöpöt jäisi liiman alle muhimaan. Niinpä toimenpiteenä oli haavan puhdistus ja uusintaompelu harvakseltaan plus antibiootit suoneen ja muutaman päivän kuuri pillerien muodossa.

Sain olla toimenpiteessä mukana, sillä talossa ei ollut mun, Kallen, Miinan ja lääkärin lisäksi kukaan muu enää paikalla. Niinhän siinä tietenkin kävi, että kun ensimmäistä tikkiä oltiin viimeistelemässä, niin päivystyksen puhelin soi. Mä menin vastaamaan ja kuuntelin hetken aikaa Vili-kissan virtsakiviongelmia, kunnes totesin ettei mun eläinlääkintäkyvyt ihan oo tilanteen vaatimalla tasolla. Niinpä sitten seisoin seuraavan vartin pitämässä puhelinta eläinlääkärin korvalla samalla kun tohtori veteli tikkejä Miinan pötsiin. Ihan mielenkiintoinen keikka!

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Miina voi mainiosti ellei huomioida kaulurin mukanaan tuomaa henkistä särkyä. Nyt se perkeleen pönttö on ja pysyy päässä! Tikit poistetaan alkuperäisen suunnitelman mukaan ensi maanantaina, mikäli selviämme sinne asti ilman muita yllättäviä käänteitä...

Ensimmäinen vuorokausi oli aika inhottava, kun koira oli kipee, etkä voinut mitenkään auttaa. Nukkui se ajoittain ihan rauhallisesti, mutta kun nousi ylös niin peruutti vain taaksepäin, eikä meinannut millään liikkua eteenpäin. Pötköteltiin sitten yhdessä ilta lattialla. Sohvalle Miina olisi heti kotiin päästyään kavunnut, mutta se on toistaiseksi kielletty. Yön nukuin oman mielenrauhan turvaamiseks olkkarin sohvalla, Miinan nukkuessa sohvan vieressä.

Yö sujui ihan hyvin. Vaikka narkoosikrapula häiritsi ja kipujakin oli, niin bilistä pelaamassa ollut Kalle sai yöllä kotiutuessaan vahtikoiran vaistot pintaan. Ilmotin kyllä Kallelle, että soittaa ennen oven avaamista, että osaan tarvittaessa varautua. Illalla Miina oli kuitenkin sen verran sippi, että aattelin sen tuskin havahtuvan Kallen tuloon. Väärin aateltu. Muuten yö sujui suht' rauhallisesti. Pari kertaa koira heräs ja pikkusen inisi, mutta rauhoittui heti. Vähän oli vaikee löytää hyvää paikkaa ja asentoa, eikä Miinan vakituinen ketarat kattoa kohti -asento onnistunut vielä.

Lauantain aamupissatus oli vielä, kuin lenkkeilemistä satavuotiaan koiran kanssa, mutta iltaa kohti alkoi taas tuntumaan painetta hihnan päässä. Haavaa kohtaan Miina ei oo osoittanut minkäännäköistä kinnostusta, eikä ämpäriä ole vielä tarvinut pitää päässä. Sidetaitosliimalappu on edelleen haavan päällä ja otetaan pois huomenna. Aiemminkin sen ois saanu ottaa, mutta koska se on siisti, eli haava ei ole vuotanut, eikä repsota mistään kohtaa, niin ollaan annettu olla.

Perjantai ja lauantai olivat kuivia päiviä ja haavan suojaamiseksi oon varoiksi nykässyt Miinalle kesän kasvattajaleiriltä totojuoksun ykkösestä saadun "paidan". Se peittää hyvin mahan, eikä siihen ole tarvinnut tehdä muuta muutoksia, kuin jeesusteipillä vähän kiristää helmaa. Tänään on sen verran sadellut, että oon pissalenkeille pukenut Miinalle enstex-kankaisen takin, jossa on sopivan pitkä mahakappale. Huomenna pitää varmaan pukea saavi päähän, kun koira jää työpäivän ajaksi yksin. Katellaan kuin käy...

Miina on leikattu! Aika oli tänään klo 14 ja vähän jälkeen neljän tuli soitto, että koiran saa hakea kotiin. Leikkaus oli mennyt hyvin, mutta suurin ongelmahan tässä on toipuminen. Täytyy sanoa, että just tällä hetkellä Miina on mukavan rauhallinen ;). 10 metrin matka autosta sisälle himaan kesti noin 5 minuuttia, kun akkaa pikkusen pyörrytti. Nyt pitäs pari viikkoa mennä remmissä rauhallisesti ja kaikkia äkkinäisiä rykäisyjä ja loikkimisia pitäs vältellä. Jepjep, Miinahan on koira, joka liikkuu luonnostaan loikkien ja säntäillen. Se vaan on luotu liikkumaan.

Otin samaan syssyyn tohtorilta tyroksiinisatsin Pommille ja käytiin heittämässä ne Pommin sijaiskotiin. 10-12 päivän päästä on Miinan tikkien poisto ja ainakin sen ajan Pommi saa olla evakossa. Satu kyllä kertoi pitävänsä Pommin ihan mielellään pitempäänkin, mut en sit tie missä vaiheessa mun ikävä käy liian suureks. Eipä siinä, hyvässä hoidossa se siellä on, saa vallata sänkyä ja muuta mukavaa mikä meillä ei onnistuis.

Nyt pitäs kehitellä jotain Miinan haavan suojaks. Ohan meillä kauluri sille, mutta muistan miten surkee Pommi oli, kun se joutui pitämään pentuna saavia päässä ddermoidileikkauksen jälkeen. Vinkan syysmallisto näytti aivan sairaan upeelta, mut mua ei oo siunattu millään käsityötaidoilla ja jotenkin musta tuntuu, että Miina silppuisi luomukset yltään ennätysajassa. Ei silloin, kun joku on himassa, mutta kun se jää yksin. Puuh, voi tulla pitkät 10 päivää...